YLÖS
Kuntoutus Yrittäjyys

Paluu johonkin

Pari kuukautta edellisestä asiakastapaamisesta kasvotusten. Kaikki pysähtyi kuin seinää päin olisi juossut. Kuvasin edellisessä tekstissäni ensimmäisen kuukauden tuntemuksia. Sitä kaaosta, kriisitilanteessa selviämistä. Sellaista asioiden hoitamista tuntematta sen enempää mitään.

Toinen kuukausi on ollut erilainen. Alun innostus etäterapian mahdollisuuksista on saanut rinnalleen tympääntymisen tökkivään tekniikkaan, kaipuun tehdä asioita konkreettisesti asiakkaan kanssa yhdessä ja pakottanut pohtimaan omaa osaamistani myös etäterapeuttina. Etenkin niillä kerroilla kun ei ole videoyhteys toiminut ja on jouduttu toimimaan puhelimella. Kuulet vain äänen, et näe ilmeitä, eleitä. Niiden hetkien jälkeen olen usein kiroillut tätä tilannetta.

Ohjeviidakossa

Olen toiminut, hoitanut asioita, väistänyt taloudellisen tuhon ja pystynyt tekemään kaiken mitä on pitänyt. Päällepäin vetänyt tosi hyvin ja jaksanut tsempata muitakin. Itsekin siihen uskon monta kertaa päivässä. Paitsi niinä hetkinä kun kiukuttaa, turhauttaa, itkettää, masentaa, tuskastuttaa ja pelottaa. Kukaan ei osaa sanoa mitään varmaa. Muuta kuin, että muutos on ainut pysyvä asia. Valtiovalta tekee ohjeita, jotka päivittyvät tuon tuosta tilannekuvan edetessä. Yritin alkuun pysyä kärryillä kaikissa päivityksissä, mutta tipahdin. Nyt kun on lupa asteittain palailla kasvotusten terapian äärelle niin pitää noudattaa valtioneuvoston ohjeita, lukea STM ohjeita, ymmärtää THL ohjeet ja vielä varmistaa mitä Aluehallintovirasto sanoo ja onko paikallisella sosiaali- ja terveyspalvelukuntayhtymällä joku täydennys vielä asiaan.

Kun kahlaan ohjeet läpi ymmärtääkseni miten pystyn varmistamaan mahdollisimman hyvin potilasturvallisuuden, minimoimaan altistumisriskin ja samalla olemaan vielä jotenkin toimintaterapeutti, olen valmis kohtaamaan asiakkaan. Kerron hänelle kaiken tiivistetysti ja varmistamme ymmärtävämme toisiamme. Olen päättänyt opetella myös hahmottamaan mitä kahden metrin turvaväli on erilaisissa tilanteissa. Se on mulle vaikeaa, koska olen huono hahmottamaan etäisyyksiä. Tätä olen nyt mielikuvaharjoitellut. Miten kohtaan asiakkaan tässä tilanteessa? Miten pystyn karistamaan itsestäni pois tavan kätellä, koskettaa asiakasta ohjaustilanteissa ja miten opin ohjaamaan manuaalisesti vähemmällä kontaktilla?

Kun olen jotenkin kärryillä miten toimintaterapeuttina toimin, olen ottanut seuraavaksi haasteeksi ymmärtää miten perheemme tilanne muuttuu, kun koulu alkaa, jalkapallotreenit tulee ohjelmistoon ja elämä vapautuu nykyisestä ollaan kotona keskenämme kuplasta. Miten osaan laskea tämän altistumisriskin yhteen omani kanssa kun tapaan asiakkaita? Pidetäänkö kotonakin jatkossa se pari metriä?

Tiedän nyt saivartelevani, mutta näissä ajatuksissa mietin paluuta asiakastyöhön. Enkä oikeasti tiedä miten sen hallitsen.

Epävarmuus nakertaa

Ministeri Ohisalo totesi, että nyt kansalaisten pitää osata toimia, ettei jouduta taas rajoittamaan. Siinäpä sitä uhkakuvaa ilmaan leijumaan taas. Olen samaa mieltä. Olen ollut koko ajan rajoitusten kannalla vaikka sosiaalinen eristäytyneisyys onkin ollut todella raskasta. Nyt minun perheessäni avautuu monta ovea viruksen tulla. Mitä minä voin itse tehdä? En nyt avaudu siitä pelkäänkö sairastuvani vai en, mutta pelkään hemmetisti sitä, että olen joku viruslinko, joka tietämättään vie sen paikasta toiseen sairastumatta itse. Terveydenhuollon ammattilaisena ehkä poden ylikorostunutta vastuuntuntoa. Mutta sitäpä ei minusta noin vaan kitketä. Nyt kun lasten elämä vapautuu kontakteiltaan moninkertaiseksi lisää se levottomuuttani suhteessa työhöni. Tavata asiakas toisensa jälkeen päivästä toiseen tässä hetkessä. Sitä pitää vielä mielessä työstää.

En ole koskaan pelännyt uusia asioita tai muutoksia. En säikkynyt haasteiden edessä. Mutta tähän pandemiaan liittyvä epävarmuus tuntuu. Mikään ohje julkiselta vallalta ole täysin aukoton tee näin tai näin tyyppinen kun suhteutan ne tekemääni työhön. Kohtaamisiin vastaanotolla tai ihmisten kodeissa. Vastaanottoni voin puunata ja putsata. Voin miettiä tarkoin, ettei mitään ylimääräistä tarvitse koskea. Voin tauottaa asiakkaat niin, että jää aikaa siivota ja tuulettaa. Kotikäynneille voin pukea suojavarustusta ja koittaa järjestää terapiat ulos. Mutta siltikään en pysty olemaan mistään varma. Ainahan ennen pandemiaakin oli riski noro-viruksesta, kausiflunssasta yms. Joka vuotinen vatsatautivälttely on jo rutiini. Mutta ne on yksittäisiä ja helposti rajattavissa maallikonkin toiminnalla tähän tilanteeseen verraten.

Paluu lähityöskentelyyn

Yksi kerrallaan asiakkaita alan tapaamaan kasvotusten. Tarkkaan pohdin kenen kohdalla se on tärkeintä nyt ja kenen kanssa voidaan jatkaa etänä. Kuka voi olla vielä tauolla. Ja kuulen herkällä korvalla myös asiakkaita, kuka haluaa olla vielä etänä, tauolla tai muuten vaan kaukana. Suojavarustehankinnat mietityttää, aiempi aikataulutus ei toimi mitenkään siirtymien ja asiakkaiden vaihdon suhteen. Hahmotelmia paperilla, liikkuvia osasia vielä paljon.

Jollain aikajänteellä palaan lähityöskentelemään. Juuri nyt en vielä tiedä sen enempää. Kela antoi eilen uusimman ohjeensa, Essotelta varmaan tulee pian myös uutta infoa siitä miten jatketaan 1.6. alkaen. Selvittelen asioita, ajatuksia ja tuntemuksia. Olen yhteydessä jokaiseen asiakkaaseen toukokuun aikana ja katsotaan miten jatketaan. Samassa yhteydessä kerron jokaiselle, että kesän jälkeen yhteistyömme joka tapauksessa muuttuu. Se on sitten oma tarinansa se…

Toimintaterapiaa ja rinnalla kulkemista

«

»

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *