YLÖS
Merkityksellinen arki

Kurkistus kuoren taakse

Viime tekstissäni avasin hieman ajatustani työstä, sitä miten suhteeni työhön on muuttunut. Olen miettinyt paljon syitä siihen. Mitä minulle tapahtuu? Työ on ollut vuosia se, johon olen panostanut paljon. Se on ollut läsnä kaikilla elämän osa-alueilla. En ole pelännyt pitkiksi venyviä päiviä, en seitsemääkään päivää viikossa jotenkin töihin sidoksissa. Olen hymyssä suin jaksanut reissata eri suuntiin ja rohkeasti tarttunut haasteisiin. Miksi en enää halua sitä?

Joku totesikin jo, että onko susta Jasu tullut vanha. Varmaan osin sitäkin. En palaudu enää fyysisesti enkä henkisesti työn asettamista vaateista samalla tapaa kuin aiemmin. Ennen hikilenkki työpäivän päätteeksi toimi, enää ei. On hämmentävää tajuta, että asiat ei enää toimi yhdessä kuten aiemmin. Turha myöskään kiistää, etteikö eletty elämä vuosineen tuntuisi. Ikää enemmän nyt syylliseksi tähän muutokseen työn arvotuksessa omassa maailmassani osoitan kuitenkin sitä mitä minä siviiliminänä olen käynyt läpi.

Olen ollut koko elämäni sitkeä selviytyjä, hammasta purren olen pelkoja kohti mennyt ja vaikka kokenut itseni pieneksi ja riittämättömäksi monesti, niin silti olen vaan puskenut eteenpäin. Selviytyjän rooli lisäksi olen ollut suorittaja. Tunsin jopa tyytyväisyyttä siitä kun ihmiset ympärilläni päivittelivät sitä miten monessa olen mukana ja miten venyn vaikka mihin. Se oli suojakuori etenkin silloin kun asiat olivat huonosti. Silloin kun kuoren sisällä kaikki vaan helisi särkyneenä. Uuttera, ahkera, aikaansaava Jasu. Siinä haihtui vapaa-ajan ja työn raja. Toimintaterapeutti, yrittäjä, kuntoutusalan asiantuntija olivat hyviä rooleja puskea eteenpäin silloinkin kun voimat olivat vähissä. Nuo tittelit olivat vahvaa Jasua, kun muuten en aina tiennyt mikä olen ja minne olen menossa.

Havahduin näihin pohdintoihin pikku hiljaa. Yksi tärkein herättäjä ovat olleet lapset. Äidin rooli elämässäni on ollut minulle aina tärkein ja tulee olemaan. Siinä koen onnistuneeni jokseekin hyvin myös haastavina aikoina. Siksipä toistuvat kylmän viileät kommentit teineiltä työn venymisestä yön tunneille tai aikataulujen jatkuvasta muuttumisesta piti ottaa vakavasti. Haluanko minä lasteni saavan sellaisen mallin, jossa työ on läsnä aina? Omilta vanhemmiltani, etenkin äidiltä, olen saanut vahvuuden ja sitkeyden mallin, joka näkyi myös suhteessa työhön. Nyt on aika pysäyttää se jatkumo. Tämä oli merkittävin tekijä mikä laittoi ajatukset pyörimään vähän eri suuntaan kuin aiemmin.

Sitten se mitä siellä kuoren alla on. Sekin on muuttunut. Menemättä yksityiskohtiin sen tarkemmin, minä riitän nykyään. Olen varsin kelvollinen sellaisena kuin olen. Ilman, että minun täytyy tehdä kamalasti koko ajan jotain. Suorittaa. Tämän oivaltaminen ja siihen luottaminen on ottanut kauan. Luottaa siihen, että minä juuri tällaisena olen tarpeeksi niin työssä kuin elämän muilla osa-alueilla. Se on vaatinut paljon työtä, litroittain kyyneliä ja välillä raakaa itseruoskintaa. Se on vaatinut pari fyysistä romahdusta ja useamman kerran muita muistutuksia keholta ja mieleltä siitä, että nyt ei homma toimi enää näin. Mutta nyt koen, että voin olla se mikä olen. Kotona, työssä, harrastuksissa. En tarvitse suojakseni suorituksia, ahkeruuden alleviivaamista tai koko ajan eteenpäin minua tuuppaavia ihmisiä. Onnekseni niitäkin on ollut kuitenkin.

Mitäs nyt?

Haluan nyt näin yritykseni pyöreiden vuosien kunniaksi tehdä omasta työelämästäni sellaista, että se ei niele kaikkea energiaa vaan saan nauttia muistakin hyvistä asioista elämässäni. Ehkä onnistuin pysäyttämään jonkun kehityskulun ajallaan. Edelleen palo toimintaterapia-alaan on olemassa ja kuntoutuksen mahdollisuudet yksilö- ja yhteiskunnan tasolla ovat lähellä sydäntäni. Tasapainon hakeminen vaatii vaan välillä koukkauksen syvemmälle siihen mitä minä olen ja mitä elämässäni tapahtuu.

Toimintaterapiaa ja rinnalla kulkemista

«

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Seuraa arkeani Instagramissa @toimintaterapeuttijasu