YLÖS
Merkityksellinen arki

Uusi normaali

Kuukausi epidemian muuttamaa elämää eletty. Kuukauteen en ole tavannut yhtään asiakasta kasvotusten. Muutos tapahtui parissa päivässä, sillä hetkellä olemassa olleen tiedon ja ohjeistuksen perusteella tein päätöksen. Ohjeet ovat sittemmin lientyneet, mutta pitäydyin päätöksessäni. Ja sen myötä elän nyt uutta normaalia. Ainakin toistaiseksi vielä terveenä ja sosiaalisesti eristäytyneenä.

Ensimmäinen viikko

Tiistaina 17.3. tullut Kelan ohjeistus kielsi kaiken kasvokkain tapahtuvan kuntoutuksen. Mitä nyt? Etätoimintaterapiaa voisin tehdä. Mutta en ollut koskaan kunnolla siihen syventynyt. Monta ajatusta risteili mielessä. Ohjeiden tulkintaa, ihmettelyä yksin ja yhdessä. Enemmän vaan kysymyksiä kuin selkeitä vastauksia. Pian Essotelta tuli saman sisältöinen viesti. Vain etäkuntoutus on mahdollista. Näin jälkikäteen ajatellen toimin vaan. Tein asioita, selvitin, yritin sisäistää. Järjestelin yrityksen asioita, omia asioitani. Yritin vaan ymmärtää mitä tapahtuu. Se oli viikko, josta en muista oikein muuta kuin kysymysmerkkejä ja jotain suoraviivaista toimintaa. Ja paljon eettistä keskustelua itseni kanssa. Mitä teen? Miten teen? Mitä toimintaterapeutti minussa sanoo? Miten toimintaterapia asemoituu tähän tilanteeseen? Mitä minä itse ajattelen ja pidän tärkeänä? Mitkä asiat ohjaavat päätöksiäni? Minkä päätöksen kanssa voin nukkua yöni?

Toisen viikon kaaos

Jotta edellisen viikon tunnekuohut eivät olisi liikaa laantuneet oli Kela jo ensimmäisen epidemiaviikon lopuksi 20.3. muuttanut ohjeistustaan. Liennytystä kasvokkain tapahtuviin kontakteihin. Ja taas sekin ohjeistus herätti kysymyksiä enemmän kuin selkeitä vastauksia. Välillä en tiennyt itkenkö vai nauranko kun ohjeisiin odotettiin päivitystä, tarkennuksia tuli ja meni. Viikko Kelan ohjeesta, Essote lähetti uuden ohjeen. Se myötäili Kelaa. Mietin taas pari päivää mitä teen. Muutanko päätöstäni pitäytyä vain etäterapiassa vai kohtaanko asiakkaita kasvotusten? Vaati metsässä istumista, pullan leipomista, keskusteluja kollegoiden kanssa. Piti puntaroida asioita ystävän kanssa. Kolmanteen viikkoon lähdin edelleen päätöksessäni pitäytyen.

Huono omatunto viikolla kolme

Epidemia- ajan (kutsun siis tätä muutosta, jota en tilannut epidemia-ajaksi jonka ajanlasku alkaa pe 13.3. Kelan julkaisemasta tiedotteesta, jossa se kehoittaa kuntoutuksen palvelun tuottajia siirtymään etäkuntoutukseen) kolmas viikko oli outo. Tein etätoimintaterapiaa 10% asiakaskuntani kanssa. Työpäivät eivät siis pitkiksi venyneet. Silti koko ajan huono omatunto, kun istuin teemukin kanssa pilviä katsellen tai makasin sohvalla netflixaten. En osannut rauhoittua. Piti tarkastella tuon tuosta Kelan sivuja, ministeröiden päätöksiä yrittäjien tuista. Laskea euroja, miettiä toimintasuunnitelmaa. Piti pitää itsensä touhukkaana ettei alkanut tuntumaan laiskottelulle tai muuten luvattomalle lisääntynyt vapaa-aika.

Uuden normaalin alku

Neljännellä viikolla huomasin jotain muuttuneen. En keksimällä keksinyt työlle työn kaltaista korviketta. Osasin rytmittää etäasiakkaat paremmin ja rakentamaan päiviin jonkinlaisen luontevan kulun. Osasin nauttia siitä, että pystyin remontoimaan kotia päivän valossa ja sain saman päivän aikana rautakaupasta täydennystä illoiksi suunniteltujen remonttihetkien sijaan. Epidemia-aika alkoi näyttää aurinkoisempaa puolta. Eihän tämä lomaa ole eikä huoletonta aikaa. Eikä normaalia. Mutta hyvää arkea kuitenkin. Lapset kotona, vähentyneet kontaktit, kaikki aikataulutettu toiminta vapaa-ajalta pois. Sosiaalinen eristäytyminen on nyt kotoilua, olemisen opettelua. Se on remontointia, metsäretkiä, sarjamaratoneja. Se on itsensä tutkiskelua ja isojen asioiden pohdiskelua. Yritän käyttää tämän hyödyksi, jotenkin kääntää voitoksi.

Valintoja

Uusi normaali on vaatinut minua tekemään valintoja. Jokaisen asiakkaan kohdalla olen miettinyt pystynkö etätoimintaterapialla hänen kohdallaan samaan kuin kasvotusten. Valtaosan kohdalla vastaus oli ei. Ehkä toisessa tilanteessa olisin pystynyt kun asiaa olisi valmisteltu yhdessä etukäteen suunnitelmallisesti. Osan kohdalla mietin, kysyin, ehkä kokeiltiinkin ja päädyttiin ettei toimi. Noin 10% entisestä viikottaisesta asiakasmäärästä toteutuu nyt. Tämä prosessi oli raskas. Tehdä valinta yhdessä asiakkaan kanssa. Valita jotain mikä ei ole asiakkaan edun mukaista. Mutta toisaalta vaakakupissa oli tarjota jotain, mistä hän ei hyödy. Epidemia- aika pakotti minut ehkä suurimpien ammattieettisten pohdintojen äärelle mihin koskaan olen joutunut ainakaan näin suuressa määrin. Niiden päätösten ja valintojen kanssa nukun yöni.

Kun työstä otetaan pois 90% tuntuu se. Se tuntuu kukkarossa, mutta se tuntuu myös korvien välissä. Olen vahvasti työorientoitunut, projektimaiseen työtapaan tottunut. Nyt minulta hävisi iso osa sitä. Minusta hävisi jotain. Lohduttavaa ehkä, että se katoaminen on väliaikaista. Tai ainakin nyt oletusarvona, että päästään taas entiseen normaaliin ehkä alkukesästä (tämän hetkinen ohje Kela ja Essote). Tosin entistä normaalia ei ole. Sen verran tämä aika muuttaa kaikkea luulen. Siksi en ihan usko, että saan takaisin sen kaiken mitä työminuus nyt sai siipeensä. Ei tämä välttämättä ole huono asia. Moni lähipiirin ihminen on kantanut syvää huolta epidemia-ajan taloudellisista vaikutuksista. Toki niitäkin huolia on, mutta ne on helpommin ehkä järjestettävissä kuin tämä muu. Ehkä toisenlaisella valinnalla viikolla 2 olisin voinut välttyä näin suurelta muutokselta?

Koska lähipiiriini kuuluu riskiryhmäläisiä ja oma terveyskään ei nyt mitään uhkaa kaipaa, tein valinnan eristäytyä. Koti on nyt linnani ja pihapiiri reviirini. Ruokakauppaa ja metsässä kulkemista. Muuten elinpiiri on kotona. Videoyhteyksillä ystäviä aamiaiselle ja postitse muistamisia ja virpomispalkkoja. Joskus yön pimeinä tunteina tätäkin valintaa olen kyseenalaistanut. Mutta edelleen siinä pysyn.

Rutiineista rytmiä

Olen aina arvostanut rutiineja. Nyt ne vietiin minulta hetkessä. En enää aja kahta kolmea päivää maakunnassa, en syö pikapuuroa työhuoneella tai lounaseväitä parkkipaikalla. Olen saanut opetella uuden normaalin tavat. Aamulla herätys ilman kelloa päivän valjetessa. Aamupalaa rauhassa. Koiran kanssa ulkoilua. Lounas, päivän puuhia, välipalaa, puuhia, ulkoilua, liikuntaa, ruokaa, ajoissa nukkumaan. Tapaamisia ystävien kanssa videovälitteisesti, muutamia tunteja asiakastyötä, luottamustoimia. Kaikesta tuosta olen rakentanut rytmiä päivään. Vähän vielä vaiheessa kuten pari lähi-ihmistä toteaa. Mutta toivon, että sitten kun siirrytään johonkin entisen ja tämän uuden välille, osaisin ottaa mukaan tästä jotakin. Ainakin aamut on nykyään mukavia.

Toimintaterapiaa ja rinnalla kulkemista

«

»

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *