YLÖS
Kuntoutus Toimintaterapia

Meni vähän tunteisiin

Menin kesäloman jälkeen asiakkaan luo. Taloon, jossa olin käynyt muutaman kuukauden alkuun kerran viikossa, sittemmin joka toinen viikko. Nyt viime käynnistä oli kuukausi. Ajoin pihaan ja ihmettelin mikä on toisin. Sitten tajusin, että perheen iso vanha koira ei lompsikaan vahtipaikaltaan vastaan. Sen enempää en ajatellut vaan menin soittamaan ovikelloa. Tajusin soittavani kyseisen talon ovikelloa ensimmäistä kertaa koskaan. Aina minua oltiin tultu ovelle vastaan, asiakkaani puoliso oli joka kerta auton ääneen kuultuaan tullut minua vastaan. Tänään ei kukaan tullut vastaan ja ovikelloa soitettuani kuulin sisältä huudon, että tule vaan sisään. Siinä eteisessä se sitten jysähti tajuntaani. Pöydillä kukkakimppuja valkeilla kukilla, kortteja. Hämmennykseltäni en varmaan saanut sanottua edes tervehdystä. Kuulin asiakkaani puolison ja koiran kuolleen tapaturmaisesti muutamaa päivää aiemmin. Siinä seisoin osaa ottavana vaan yrittäen sulattaa tietoa.

Kun hetken päästä istuimme kasvotusten sanoin, että asiakkaani olisi hyvin voinut perua tämän tapaamisen. ”Ei, halusin jotain normaalia tämän kaaoksen keskelle. Halusin, että tulet.” Minä, toimintaterapeutti, ulkopuolinen ihminen kodissa olin normaaleinta mitä siinä tilanteessa asiakkaani osasi kuvitella. Omat ajatukset myllersivät, mutta niinpä siinä kyynelten keskellä sitten tartuttiin töihin. Ei mennyt kuten olin suunnitellut ja mitä aiemmin kesällä sovittu. Mutta yhdessä tehtiin asioita ja hahmoteltiin viimeisten parin kerran suunnitelmat uusiksi muuttuneessa tilanteessa. Tässä missä asiakkaani turvaverkostosta puuttuu se keskeisin palanen ja talon koiravanhuskaan ei enää pakota tiettyihin asioihin.

Kotimatkalla mietin tuota normaalia. Olen aina ajatellut olevani kuitenkin jotain poikkeavaa, kun menen ihmisten koteihin. Ettei kuntoutus ole normaalia vaan vaikka kuinka asiakas- ja arkilähtöisesti sitä teen, niin se ei ole sitä mikä normaalisti kuuluu ihmisen elämään. En ammattilaisena kuulu siihen. Vai kuulunko sittenkin? Onko kuntoutus silloin saavuttanut jotain kun se tuntuu asiakkaasta normaalille? Kyllä tämä tapaus on poikkeus kaikkinensa, mutta joku totuus tuossa normaalissa on. Elämänsä kaaoksen keskellä 11 aiemman tapaamiskerran perusteella asiakkaani koki toimintaterapian niin luontevaksi, että se oli toivottua siihen hetkeen.

Tämä ajatus ei jättänyt minua rauhaan. Miten joidenkin asiakkaiden kanssa vaan syntyy luonteva vuorovaikutus ja terapiasuhde vähän kuin itsestään ja toisien kanssa asiat jää pinnallisemmalle tasolle? Vaikka kuinka mielestäni toimin samalla tavalla. Tähän on erilaisia selityksiä varmasti olemassa. Ajatuspolkuni jatkui sitten siihen, että miten jotkut asiakkaat piirtyvät mieleen vielä vuosienkin päästä. Miten jotkut ovat niin sanotusti menneet tunteisiin? Tämä kuvaamani tapaus on varmasti yksi sellaisia. Pitkän ajomatkan aikana ehdin palautella mieleen muita työvuosiin mahtuvia tapauksia, joita en hevin unohda.

Uran alkuajoilta muistan väkivallan uhrin, joka olisi voinut olla kuka tahansa meistä. Tavallinen ihminen silmittömän raivon kohteena ilman järjellistä syytä. Nähdä ruhjottu ihminen toimintakykynsä kaikilla osa-alueilla paljon menettäneenä. Mutta ennenkaikkea luottamuksen ihmisten hyvyyteen menettäneenä. Se oli rankka yhteinen taival. Tiivis moniammatillinen yhteistyö sai paljon aikaan ainakin fyysisesti ja esimerkiksi muistitoimintojen osalta. Mutta se tyhjyys mikä sen ihmisen sieluun jäi ei tainnut olla korjattavissa tai kuntoutettavissa. Tästä tarinasta ei tullut onnistumisia, mutta se opetti minulle paljon…ammattilaisena ja nuorena naisena. Se paljasti myös sen miten helppo on joskus mennä piiloon oman ammattiroolin taakse ja hakea siitä suojaa, ettei asiat kosketa liikaa.

Pelko ja epävarmuus ovat edelleen joskus hiipineet työhön. Toimintaterapeuttina kun on usein ainut alansa edustaja ja silloin ei voi pallotella, että kuka osaa tai haluaa tehdä. Joskus on vaan tehtävä vaikkei rutiininomaista kokemusta omaakaan. Sairaalassa työskennellessä joskus näitä tuli…tukikaulureita melko tuoreille selkäydinvammaisille.  Hiki valui ja kädet tärisi. Mutta ei auttanut näyttää epävarmuutta ja väsymystä mitä usean tunnin urakkaan liittyi. Ortopedi ruuvasi päätä monta viikkoa pitäneen metallikehikon potilaalta irti ja sanoi päätä tukeneille fysioterapeuteille, että irti ei saa päästää ennenkuin toimintaterapeutin tekemä kaulus varmasti pään tähän asentoon tukee. Siinä ahtaassa tilassa sitten työstettiin kauluria. Potilaan silmissä ajoittain kyyneleet kivusta (ainakin haluan toivoa niiden olleen kipua mieluummin kuin pelkoa). Sen päivän päätteeksi vannoin etten koskaan enää tee yhtään tukikauluria. No ilmeisesti en kuitenkaan paniikkiani näyttänyt ulospäin, sillä tänä päivänä tuo nykyään kävelevä selkäydinvammainen henkilö tervehtii iloisesti joka kerta kun kohtaamme.

Mitä enemmän mietin työvuosiin mahtuneita kohtaamisia niin sitä enemmän muistista putkahteli esiin paloja sieltä ja täältä. Yksi minua eniten koskettaneista keskusteluista käytiin nyt kevättalvella kahvinkeiton jälkeen. Asiakkaani ylitti itsensä keittiötoimissa ja oli luonnollisesti hieman tunteikas tämän onnistumisen jälkeen. Hän sanoitti tilannetta ja kertoi onnistuneensa, koska olin luottanut häneen niin kovin. Ei se, että hänellä oli varmuus, että olen vieressä jos tasapaino horjuu. Vaan se, että luotan hänen pystyvän toimintakyvyn rajoituksista huolimatta. Se oli hänelle tärkeintä toimintaterapiassa, meidän yhteistyössämme. Se, että luotan. Ei kuulemma yltiöpäinen tsemppaamiseni tai ammatilliset temppuni. Luottamus siihen, että pystyy. Tämän asiakkaani muistoksi vein kynttilän muistelupaikalle vast’ikään. Vaikka kaikki tiesi jo tuolloin keväällä, että tilanne on toivoton, sanomattakin oli selvää, että kahvit kannattaa keittää vaikka edes tämän yhden kerran.

Ehkäpä se on se luottamus…se jokaa menee tunteisiin molemmin puolin. Töissä ja kotona.

 

Toimintaterapiaa ja rinnalla kulkemista

«

»

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Seuraa arkeani Instagramissa @toimintaterapeuttijasu